Tuuriin menimme alun perin siksi, että halusin käydä katsomassa SKY:n järjestämää kaninäyttelyä. Paikalle päästyämme kuulimme, että näyttelyssä oli esillä 300 pitkäkorvaa. Ai että millaisia söpötyksiä siellä olikaan! Siis juuri sellaisia, joita minäkin haluan ehdottomasti omaan kotiini. Ehkä kuitenkin vain yhden näin alkuun. 300 pitkäkorvaa kuulostaa jo pikkasen liian väkirikkaalta joukolta meidän kaksioomme. Ehkä joskus kun asutaan omakotilaossa...joka on siis niinku erittäin iso! Rotuja oli vaikka miten monta. Hupaisimmat olivat ranskanlupat. Ovat kokoluokkaa 5-10kg aikuisina ja äärettömän söpöjä otuksia! Monen mielestä luonteiltaa ja käytöksiltään aika lailla koiramaisia. Mun suosikkini on tällä hetkellä kääpiöluppa, joka on aikuisena sellainen vajaa 2 kiloinen. On kuulemma ensikanin omistajalle erikoisen hyvä tapaus, koska on luonteeltaan sellainen, ettei vaadi liikaa ja on ystävällinen. Ranskanlupan voisin myös ottaa, kunhan asun jossain vähän isommassa kodissa. Kaksiossa loppuisi aika äkkiä tila, jossa puppeli voisi pomppia! Koska oltiin Tuurissa, niin myös Keskisen kyläkauppa tuli katsastettua, aika nopeaan tahtiin...aikaa siellä saisi kyllä kulumaan muutaman tovin.

Tavaraa oli joka lähtöön ja sinänsä ihan hyväkin, koska jos asuu Tuurissa niin ei siellä ole niin montaa kauppaakaan, jonne mennä toisin kuin täällä Etelässä, jossa on kaikenmaailman ostoskeskukset ja parkit ja sellot. Ostimme kyläkaupasta maton ja harjan, jolla saa nukat sun muut irtosysteemit pois takeista ja housuista häiritsemästä elämää. Paluumatkalla käytiin uudelleen Tuurissa; moikkaamassa Panun 6 viikkoista pikkuserkkua ja Panun äidin serkkua, joka on kylläkin Panua nuorempi, sellainen 25-vuotias! Kauhajoella vietettiin mamman kanssa aikaa ja tarjoiltiin hänelle uutta makuelämystä; tortilloja! Jalopenot olivat kuulemma pikkasen tujua, mutta hyvä se tortilla on :) Reissulta tarttui Suupohjan säätsöpankin oma papukaijasäästöpossu, mamman sanoin; Tipu. Ennen Vaasaan menoa käytiin vielä Seinäjoella. Moikattiin Panun tätiä ja serkkua ja juotiin kahvit (minä teetä) ja syötiin pullat. Seinäjoki näytti pihalta katsoen aika Raision Petäsmäeltä (paljon omakotitaloja vieri vieri. Muuten oli aika pimeää eikä paljon tullut nähtyä. Kello kun oli sen verran paljon, että oli pimeää...Mutta jos jotain näki, niin autosta sen, että pitkälle näkyy eipä ole kovin vaihteleva pinnanmuodostus pohjanmaalla, mutta en minä sitä oottanutkaan. Vaasassa pääsimme viihtymään Eevan ja Patrikin sekä heidän lastensa Erikin ja Idan seurassa. Hieno omakotitalo herätti inspiksen suunnitella meillekin jonkinlainen omakotitalo! Niin ja Ida on sitten mahtava seuraneiti vaikka ikää on vasta 3 ja pikkasen päälle. Erik oli hiukan ujona, mutta silti aivan ihastuttava! Saimme nauttia Panun kanssa lasagnesta ilman valkokastiketta - hyvää oli!! Pitää itsekin kokeilla samaa reseptiä!

Ennen lähtöä Vaasasta kävimme vielä Pohjanmaa-museossa moikkaamassa Paulaa ja katsomassa näyttelyitä...Sanotaanko, että Hannu Minkälien näyttely oli meille pikkasen liikaa, mutta muut osastot sitten kivoja. Paulalta sain vielä takaisin hänellä lainassa olleen "Diakonin käsikirja"-teoksen. Veimme Panun kanssa tuliaiseksi suklaalevyn. Saa Paula mutustella sitä sitten vaikka junamatkoilla välillä Vaasa-Helsinki-Vaasa. Vielä ennen lähtöä kuumaa Panadol Hottia (Kinkku kun näköjään potee pientä flunssaa) ja sitten autoon ja nukkumaan.

Kilometrejä siis kertyi...eikä Panu saanut minusta kauhean puheliasta seuraa. Mulla kun on joku ihme vaiva; auto kun on hyrräny tarpeeks monta kilsaa tasaisesti niin mä alan nähdä unia. No eipä tartte valittaa, että Kinkku pälättää autossa ihan liikaa! Niin eikä tartte tapella kovin paljon siitä, mitä kanavaa kuunnellaan. Tosin taisin päästää kovan EI!-vastauksen Panulle, joka kiltisti kysäisi, voitaisko millään vaihtaa kanavaa kun Iskelmä-radiosta tuli viikon top ykkösen biisi. Ei se kyllä hyvä biisi ollut, mutta halusin kuulla, mikä biisi hakkaa Juha Tapion Kaksi puuta. Ei kyllä ollut yhtään hyvä se ykkönen... edes nimeä en muista. Tykättiin Panun kanssa ehdottomasti enemmän Juhasta. Nyt seuraavaks vois sitten ruveta suunnittelemaan reissua Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan vai pitäiskö sitä katsastaa Kymenlaaksoa? Tai Etelä-Karjalaa tai sitten mennä Savoon...Jaa ehkä pitää kysyä tolta kuskilta eka ennen ku vaan lyö lukkoon suunnitelmat :D

Panulla oli eilen päivällä vapaa-aikaa ennen illan simukoulutusta, joten hyödynsimme ajan käymällä Amsterdamin keskustassa. Sinne menimme Schipholin lentokentän kautta. Kentällä yritimme ostaa junaliput Amsterdamiin, jotka oikeuttaisivat myös paluumatkaan. Naputtelujen jälkeen saimme liput, jotka olivat sangen kummallisia ja kun teksti oli hollanniksi, emme ymmärtäneen hönkäsen pöläystä. Menimme infotiskille, josta neuvottiin pääasiassa lentoihin liittyvissä asioissa. Virkailija selitti, että lipun hintaa ei ole veloitettu meiltä, että pitäisi mennä junalipun myyntitiskille. Mikäpä siinä, näköjään painoimme jonkun nappulan väärin? Odottelimme jonkin aikaa junalipun myyntitiskille. Jonoa oli hirveän paljon, enkä nyt tarkoita sellaista jonoa, mitä tapaa Helsingin Rautatieasemalla. Ne jonot ovat leikkiä Schipholin asemaan verrattuna. Kun pääsimme virkailijan luokse näytimme automaatin syöttämät liput ja saimme kuulla, että eilen oli koko päivän ollut iso vika kaikissa lipunmyyntiautomaateissa, joten lippuja ei yksinkertaisesti saanut ostettua muualta kuin virkailijoilta. Eli ei me sentään oltu mitään tyritty, kun mikään ei alun perin toiminutkaan. Ei muuta kuin kaksi edestakaista lippua Amsterdamin keskustaan. Maksutilanteessa tuli sitten pikkuinen probleema. Panulla kun ei ollut passia mukana, niin myyjä ei voinut ottaa korttia vastaan. Edes ajokortti ei kelvannut henkilöllisyystodistukseksi. Haa! Onneksi olin paikalla ja saatoin pelastaa tilanteen! Kuljetan passia lähes joka paikkaan, kun se toimii minulla henkkarina. En näet omista sitä kuuluisaa ajokorttia, jota kaikki aina vilauttavat joka paikassa. Huono juttu tässä tapauksessa oli se, että minä jouduin maksumieheksi! Vaikka ei se nyt niin paha asia loppujen lopuksi ollut, Panu kun maksoi sitten päivän ruuat ja juomat :)

Teimme junamatkan Schipholista Amsterdamin keskustaan Intercity2-junalla. Lippujen hinnaksi tuli yhteensä 12,80 euroa eli 6,40 euroa per nenä. Ei mitenkään liian kallista edestakaisesta matkasta. Lippu oikeutti tekemään paluumatkan saman päivän aikana, eikä sitä varten tarvinnut erikseen päättää, millä junalla haluaa tulla takaisin. Kunhan käyttää lippua oikeassa junassa. Matka kesti reilut 15 minuuttia ja juna oli menomatkalla tupaten täynnä. Emme mahtuneet kunnolla seisomaankaan. Ikävä puoli oli sekin, että asemien kuulutukset eivät olleet sellaisia selkeitä, kuten VR:llä vaan täällä konduktööri kuulutti erikseen asemien nimet. Jos ymmärtäisi hollantia, niin se olisi varmaan ihan hauskaakin, mutta kun ei ymmärrä! Ruuhkassa ääni tuntui vielä hukkuvan ihmisten puhesorinaan, joten meidän piti turvautua toisiin matkustajiin ja varmistaa heiltä, milloin olisimme Amsterdamin keskusasemalla.

Amsterdamin keskusasema näytti kauniilta, vaikka osa siitä olikin remontissa. Lähdimme sieltä kiertelemään kohti itsenäisyysmonumenttia. Meillä ei ollut mitään selkeää karttaa mukana, vaan olimme napanneet erään yhtiön esittelykartan, jossa mainostettiin kanavakierroksia. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme takuulla menneet kanavakiertoajelulle, mutta nyt piti priorisoida ja päätimme, että haluamme nähdä keskusrautatietorin ympäristöä ja sen lähistöllä olevia rakennuksia. Kävely vilkkaassa kaupungissa oli välillä hankalaa, kun pyöräilijöitäkin on paljon enemmän. Ihmiset myös kävelivät hanakammin punaisia päin, joten ei voinut ajatellakaan, että menisi virran mukana. Siinä tapauksessa olisi rikkonut varmaan kaikkia mahdollisia liikennesääntöjä. Tietyissä risteyksissä liikennettä ohjattiin pilliin puhaltamisen säestyksellä.

Jos keskusrautatieasemalla Amsterdam vielä hetken tuntui olevan kuin tavallinen suomalainen kaupunki, niin viimeistään parin sadan metrin päässä se ei enää ollut sitä. Kanavia näkyi siellä sun täällä ja niitä pitkin kulkevia aluksia oli monen moisia. Samoin monet talot olivat vanhoja ja erikoisia. Mieleen palautuivat heti jotkin lapsena ahnakkaasti lukemani tietokirjat vieraista kaupungeista ja niiden kuvituksista. Nyt sitä sitten vihdoin pääsi käymään täällä! Osa kavereista on varoitellut Coffee Shopin tarjonnasta. Niin täällähän kannabiksen käyttäminen ja ostaminen on laillista yhtä lailla kuin sen myyminenkin. Annokset eivät ole mitään isoja, joita nämä Coffee shopit saavat myydä ja lailla on kielletty myös alle 18-vuotiaille myyminen. Taisimme bongata muutamat kyseiset kaupat, mutta enemmänkin näimme matkamuistomyymälöitä, joissa näitä kannabiksen tunnusmerkkejä oli painettu vaikka millaisiin tuotteisiin.

Amsterdamissa on laillista myös seksin myyminen ja ostaminen. Emme menneet Punaisten lyhtyjen alueelle, kun kumpaakaan meistä se ei millään lailla kiehtonut. Katukuvassa asia kyllä näkyi, mutta hillitysti. Kenties punaisten lyhtyjen alueella kuvitus on sitten rajumpaa, mutta alueilla, joissa kävelimme se oli onneksi hillitympää. Ei tee lapsillekaan hyvää, jos sellaisia kuvia näkyisi kaikkialla. Asuntoveneiisiin törmäsimme muutamissa paikoissa ja ne näyttivät ilmielävänä sellaisilta, että itseäkin alkoi kiinnostaa sellaisessa asuminen. Monet asuntoveneistä olivat todella viehättäviä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoot postilaatikot, joita veneiden edustalle oli pystytetty.

Amsterdamista löytyy myös Madame Tussaudsin vahamuseo, mutta sinne emme menneet. Jono oli aivan liian pitkä eikä se ole listallani ensimmäinen asia, jonka haluaisin Amsterdamissa nähdä. Museon lähellä oli myös hieno tavaratalo, varmaan sitä voisi verrata Suomen Stockmanniin paitsi, että hinnat ovat vielä korkeammalla. Tavaratalossa oli menossa Hullut päivät, sen verran mekin hollantia ymmärsimme. Ajattelimme, että voisimme käydä katsomassa, millaisia tuotteita siellä myydään ja eroaako se sisältä paljonkin suomalaisiin tavarataloihin. Noh, päästessämme toiseen kerrokseen olin menettänyt mielenkiintoni ja ehdotin ulosmenoa. Panu oli aivan samaa mieltä. Ulkona vedimme ilomielin raikasta ilmaa keuhkoihin ja ihmettelimme, kuka on niin hullu, että jaksaa tuollaiseen ihmishälinään edes mennä? Emme me ainakaan! Toisella puolella tavarataloa sijaitsi aukio, jossa oli paljon eläviä patsaita. Näimme Batmanin, jonka illuusio katosi lähes saman tien, kun patsas kiipesi alas korokkeelta, veti uniformun pois päältä ja sisältä paljastui hieman ylipainoinen mies, joka alkoi polttaa tupakkaa. Siinä meni sitten se lapsuuden illuusio. Paikalla oli vielä itse Kuolema, meren hallitsijoita ja kas vain, Tähtien sodan Darth Vaderkin. Nämä elävät patsaat intoutuivat pyytämään ohi kulkevilta ihmisiltä rahaa, varsinkin jos intoutui napsimaan kuvia. No, ikuistimme minut Darth Vaderin kanssa ja pudotimme kiitokseksi kukkarostani kaikki pikkuhilut. Turisteja oli liikkeellä paljon ja aasialaisia peace-käsimerkein poseraamassa kameralle olivat tuttu näky. Panusta heistä tuli mieleen Meng. Isoveljeni oli Suomessa käydessään koko ajan kameran kanssa ottamassa kuvia ja esiintyessään kameralla, sormet näyttivät rauhaa. Kyllä me kaipaamme jo veljeäni ja siinä kävellessämme juttelimme vähän aikaa taas Kambodzhassa olevista sukulaisista ja mietimme, milloin pääsisimme sinne käymään. Sen verran olemme Kambodzhan reissua suunnitelleet, että päätimme laittaa säästöpossuun rahaa matkaa varten. Sellainen yksi euroa per nenä päivässä, niin kyllä siitä nyt ainakin matkakassaa saadaan. Isompia summia voi laittaa säästöön silloin, kun siihen on varaa.

Kambodzha jäi keskusteluista pois, kun molempien vatsat alkoivat murista nälästä. Ei kun menoksi ja etsimään mukavaa ruokailupaikkaa. Ajattelimme, ettemme tällä kertaa poikkea sivukaduille, kun kello näytti olevan sen verran paljon, että syömisen jälkeen hakisimme vain muutamat postikortit ja sitten suunnistaisimme kulkumme juna-asemalle katsomaan, milloin lähtisi juna takaisin Schipholiin. Parempi olla hotellissa liian ajoissa, kuin myöhään noin simulaatiovuoroa ajatellen. Löysimme mukavan italialaistyyppisen ravintolan, jonne päätimme mennä myöhäiselle lounaalle. Oli näet pastahimo iskenyt kumpaakin meistä. Amsterdamin kansainvälisyys tuli heti taas esille tässäkin ravintolassa. Italialaisessa ravintolassa kun oli myös kiinalaisia kokkeja! Johtuiko siitä kenties se, että Pasta bolognesessa maistui ripaus tulisuutta? Panulle se oli mieleen, hän kun tykkää kovasti tulisesta. Itse tykkään perinteisemmästä pastasta, vaikka ei tämäkään nautittu pasta-ateria huono ollut. Syötyämme kiertelimme matkamuistomyymälöissä ja etsiskelimme muutamia kivoja postikortteja, joita lähettäisimme. Mammalle nyt ainakin lähetämme kortin ja parille tutulle, joille Internet on täysin vieras ja siksi kaikki muistamiset hoidamme perinteisellä etanapostilla. Nykyään sitä harjoitetaan aivan liian vähän, vaikka ymmärrän kyllä senkin ettei esimerkiksi opiskelijalla ole liioin varaa laittaa kolikoitaan siihen tai ehkä se, että sähköisesti asiat hoituvat niin nopsaan saa monet taipumaan sen käyttämiseen. Postikortit löytyivät suhteellisen helposti ja hetken aikaa ihailimme myös, millaisia muita turisteille kaupattavia tuotteita näissä matkamuistomyymälöissä kaupattiin. Tulppaaneita, tuulimyllyjä ja sitä rataa. Emme ostaneet nyt mitään, kun Panu toi viimeksi minulle muistoksi jääkaappimagneetin. Tarpeeksi nähtyämme lähdimme asemalle ja huomasimme seuraavan junan lähtevän reilun 10 minuutin kuluttua. Näytin sillä välin Panulle Etos-nimisen myymälän, johon olin Schipholissa vieraillut.

Liikkeessä myydään pääasiassa kosmetiikkatuotteita, mutta kiinnitti huomiotani oli se, että myymälässä oli myös irtokarkkimyyntiä! Hassu yhdistelmä, mutta toisaalta aika fiksua houkutella ihmisiä karkin voimalla sisälle ja sitten kaupata kaikenlaista päivittäiskosmetiikkaa ja vielä hajuvesiä. Hinnat ovat aika samaa tasoa Suomeen verrattuna. Ainoastaan pienemmät hajuvesipullot ovat Suomeen verrattuna jopa yli puolet halvempia. Katseltuamme tarpeeksi kauppaa, lähdimme junalaiturile. InterCity2 tuli hetkessä laiturille ja tällä kertaa meidän ei tarvinnut seistä koko matkaa vaan saimme istumapaikat yläkerroksesta. Oli paljon mukavampaa tehdä matka sillä tavoin. Nyt näimme maisemiakin, jotka jäivät huomioimatta kun menomatkalla piti keskittyä pystyssä pysymiseen. Oli kiva katsella junan ikkunasta maisemia, joita hallitsivat erilaiset kanavat ja kivat rakennukset niiden läheisyydessä. Olimme kummatkin hotellille päästyämme sitä mieltä, että saimme raapaistua vain hiukan Amsterdamin pintaa. Tulevaisuudessa pitäisi ehdottomasti tulla uudelleen käymään - Amsterdam on käymisen arvoinen paikka!

Aamiaisen jälkeen aloimme pakata laukkua Amsterdamin reissua varten. Panulle kyseessä on lentokonetyypin koulutusmatka (air buss mikä lie olikaan konetyyppien numerot...) ja minulle matka on taas enemmän virkistys- ja huvimatka tai kuten joku kavereistani joskus sanoi; "toisen siivillä lomamatka". Huomasimme jälleen, että jännitän matkaa. En nukkunut kovin hyvin edellisenä yönä ja ennen matkaa minulle tuntui tulevan vaikka mitä sairauksia. Lähinnä varmaan podin luulosairautta. Panun kanssa naureskelimme, että ei varmaan koskaan selvitä matkoista niin, ettenkö tuntisi ennen lähtöä tulevani kenties kipeäksi.

Otimme yhteisen matkalaukun, kun kyseessä on pidennetty viikonloppu. Lisäksi Panu sanoi, että paluumatkalla tullaan varmaankin Empulla (osaan sanoa sen konetyypin ääneen, mutta älkää pyytäkö kirjoittamaan sitä!) ja siellä ei ole kovin isot säilytystilat. Kävimme ennen Helsinki-Vantaalle lähtöä syömässä Tapiolan Subwaylla. Tilasin meille yhteiseksi 30cm Italian BMT:n parmesan-oreganoleivällä. Pois jätimme jalopenot, kun ei tehnyt mieli syödä sellaista. Lähtiessämme kohti autoa, muistin vielä, että pitäisi käydä viemässä postiin kortin, jonka olin juuri kotona kirjoittanut. Pikkuveljellä kun on ensi viikon tiistaina synttärit. Eiku postiin ja sitä kautta sitten ajoneuvo kohti lentokenttää.

Kehä 1:llä oli Leppävaaran kohdalla hiukan ruuhkaa ja aloin hermostua, kuten aina jos pitäisi mennä matkalle. Pelkään aina, että kone lähtee ja minä jään maahan ruikuttumaan. Noh, onneksi Panu kesti hyvin hermoiluani. Hän ei suuttunut kertaakaan. Nauroi vaan, että taidan olla ensimmäinen tyttö, joka osaa päästää suusta ohjeita muille autoille eikä itse omista edes ajokorttia. Aloin itsekin hymyillä. Olen tainnut istua hiukan liikaa sellaisten ihmisten kyydissä, joilla ei hermot kestä pientä ruuhkaa. Leppävaarasta päästyämme liikenne muuttui nopeasti jouhevaksi. Sää oli kyllä sen verran kamala, että päätimme jättää minut tavaroineen lentokentälle. Panu veisi auton sitten ilmaiselle pysäköintipaikalle ja tulisi sieltä kävellen lähtöaulaan. Lähtöselvityksen teimme automaatilla, kun jonoa Amsterdamin lähtöselvityspisteisiin oli hyvin pitkä. Selvityksen jälkeen laukku vaan Baggage droppiin ja sitten turvatarkastuksen kautta odottelemaan koneeseen pääsyä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kävi niin, että kulkiessani läpi turvaportin alkoi se päästää älämölöä. Siinä ei sitten auttanut muu kuin nostaa kädet vaaka-asentoon ja antaa naispuolisen turvatarkastajan tutkia, josko olisin unohtanut jonkun metalliromppeen taskuun tai puseroon. Rupesin miettimään, että mikähän se mahtaa olla, joka älämölöä aiheutti. Jaloissani olevissa saappaissa oli jonkinlaiset metallin näköiset koristeet, kenties ne? Toinen vaihtoehto, joka myöhemmin tuli mieleen oli alushoisuissa oleva koriste; metallinen vaaleanpunaiseksi maalattu possun naama. Sitä en nyt rupeaisi pois ottamaan vain päästäkseni läpi turvatarkastuksesta. Panu selvisi tällä erää helpommalla. Yleensä hän on ollut se, jonka ansiosta portti aina rupeaa elämöimään omiaan.

Lento Amsterdamiin lähti loppujen lopuksi tunnin verran myöhässä. Yksi matkustaja kun tuntui hukkuneen täysin Helsinki-Vantaalle. Matkustajat alkoivat hiljalleen turhautua, kun Finnair ei yrityksistään huolimatta saanut häntä ilmoittautumaan millekään tiskille tai tulemaan koneeseen. Kadonneen matkustajan kolme kaverusta istuivat jo koneessa, joten se teki tilanteen vielä mutkikkaammaksi, kun nämäkään kaverit eivät tienneet, mihin yksi joukosta oli kadonnut. Lopulta ei auttanut muu kuin kaivaa kyseisen matkustajan tavara ulos ruumasta ja sen jälkeen suunnistaa koneen nokka kohti kiitotietä. Sitäkään ei voitu heti tehdä, koska oli odotettava lennonjohdon lupaa tehdä nousu.

Itse lento kesti hieman päälle kaksi tuntia. Itse istuin turistiluokassa Panun nauttiessa bisnesluokan tarjoilusta. Heillä oli tiedossa lentokoulutuksen priiffaus lennon aikana, koska koneen myöhästyminen tiukensi entisestään tiukkaa aikataulua. Saapuessamme Amsterdamiin oli kävely matkatavaroiden hakupaikalle hyvin nopeaa. Miehet menivät ja itse kuljin heidän jäljessään koittaen pysyä vauhdissa mukana. Tavarat saatuamme matka jatkui vauhdilla pysäkille, josta lähtisi bussikuljetus hotellille. Valitettavasti bussi oli jo mennyt ja seuraavaan odottamiseen ei ollut aikaa. Ei siinä auttanut muu kuin ottaa taksi.

Taksin saaminen osoittautui hankalaksi. Menimme ekalle vapaalle taksille. Kuljettaja selitteli, että nyt on ruuhkaa ja matkan tekemiseen kuluisi aikaa 45 min. Siis se, että ajaa lentokentän toiselle puolelle veisi lähes tunnin?! Taksikuski kohautti olkapäitään ja sanoi, että parasta ottaa vain se ilmaisbussi. Ei siinä auttanut muu kuin palata bussipysäkille. Siinä odotellessamme Panun kurssipari näki taksikuskin tupakalla ja meni kysymään häneltä, kauanko hänellä veisi kuljettaa meidät hotellille. 10 minuuttia kuului vastaus, joka on juuri se aika, minkä bussikin yleensä ajaa. Tavarat autoon ja vauhdilla hotellille.

Siinä automatkan aikana tulimme siihen tulokseen, että ensimmäinen taksikuski ei halunnut ottaa meitä kyytiin, koska oli jo odottanut pitkään itselleen asiakasta ja sitten tulimme me, joista hän olisi saanut vain lyhyen keikan ja siten pienemmän liksankin. Täällä näyttää olevan todella paljon takseja ja joskus joutuu kentällä odottamaan puolikintoista tuntia ennen kuin saa matkustajia. Kai siinä hermot menee, jos tulisi sellaisia kuin me "Ajatko lentokentän toiselle puolelle, kiitos"-asiakkaita. Aika rumaa silti tehdä noin, varsinkin kun meillä oli kiire. Miehet laittoivat laukut Dorint-hotellin säilöön ja Panu chekkasi minut ja itsensä hotelliin. Sitten sain huoneemme avaimen kouraan ja Panu kertoi vielä mistä saisin syötävää. Sitten lentäjät läksivät hotellin järjestämällä kyydillä koulutukseen.

Hotellihuoneemme sijaitsee viidennessä kerroksessa. Näkymät ikkunoista eivät ole maailman kauneimmat, kun hotelli on lentokentän toisessa päädyssä, mutta silti kyllä kiva. Amsterdamin kanavat tekevät paikasta erilaisen. Ei tule tunnetta, että on jossakin tavallisessa kaupungissa, jossa on autoja ja veneitä ja vähän väliä näkyy laskeutuvia tai nousussa olevia lentokoneita. Huoneemme on varmaan upein hotellihuone, jossa olen koskaan ollut. On iso parivuode, kylpyamme, kolme puhelinta (yksi kylppärissä; kuka tarttee puhelinta kylppärissä?!), nahkainen nojatuoli ja lepuutuspaikka jaloille, tv, minijääkappi, erikoiskahvienkeitin, vedenkeitin, jääpaloille oma astia (jääpaloja saa käytävällä olevasta koneesta), tallelokero, silityslauta ja silitysrauta, kahdet hiustenkuivaajat (yksi kylppärissä, toinen makkarin puolella) ilmainen nettiyhteys ja puisia henkareita oli jopa housuille! Ihan hassua on se, että huoneemme siivotaan joka päivä ja aina kysytään, tarvitsemmeko jotain vielä. Huoneessa oli odottamassa myös tervetuliaiskahvin ja -teen valmistusvärkit. Eipä ole ennen tullut vastaan se, että hotellissa saa ilmaiseksi lämmintä juotavaa.

Lukiessani hotellin kansiota huomioni kiinnittyi hotellin luokitustasoon; 4 tähteä...Jaa no oliko siis ihmekään, että haukoin henkeä kun avasin ensimmäistä kertaa huoneemme oven. Piti vielä oikein hyppiä sängyllä (sitä kun ei oo koskaan saanut oikein missään tehdä, ei ainakaan lapsuudenkodissa!) ja testata kuinka hyvin se kesti painoni. Hyvin näytti kestävän! Aloitin ajanvieton sillä, että purin laukkuamme ja laittelin tavaroita esille. Vaatteet ripustin kaappiin. Itselleni tulee kotoisampi olo, jos kaikki ei ole vain sullottuna matkalaukkuun vaan vaatteita pidetään kaapissa ja kylppäristä löytyy hammasharja ja muut tarvittavat värkit. Huoneessamme on hieno taulukin, joka on kollaasi erilaista taideteoksista. Sitäkin oli ihailtava jonkun aikaa, kunnes nälkä pakotti ajattelemaan syömistä.

Menin aulaan ja katsoin paikkaa, josta Panun mukaan saisi suhteellisen edullista ruokaa. Se oli niin täynnä, että ajattelin heti etten mene sinne. Paikka tuntui olevan täynnä myös miehiä, suurin osa lentäjiä. Noh, kun aikomuksena ei ollut päästä iskemään lentäjää (sellainen, kun on jo tullut tehtyä), niin saatoin hyvillä mielin mennä toiseen ravintolaan. Kyseessä oli ravintola Nadal, jossa istui vain muutamia pariskuntia ja yksi mies syömässä illallista. Keräsin jonkun aikaa rohkeutta, ennen kuin astuin sisälle. Tuntuu näet pikkasen oudolta mennä illallistamaan yksin, saatikka tehdä se vieraassa maassa ja hotellissa.

Meni hetken aikaa, ennen kuin tarjoili tuli luokseni. Hän taisi hämmästellä sitä, että tulin illallistamaan yksin. Sanoi luullensa, että odotan seuraa, niin ei heti halunnut tuppautua kysymään, mitä ottaisin. Tilasin alkuun jäävettä ja sitten ryhdyin katsomaan menuuta. Sain eteeni alkupaloiksi ihanan rapeaa ja tuoretta leipää. Leivässä oli hieman makeuttakin, mikä oli hauska yllätys. Sen seuraksi tuotiin oliiviöljyä ja suolaa. Hassu, mutta maistuva yhdistelmä, jota tuli kokeiltua ensi kertaa. Söin illalliseksi uunissa paahdettua lammasta, jonka seuraksi oli paahdettu kauden tuoreita kasviksia. Ai, että oli ihanan makuista lammasta! Liha oli pehmeää ja suussasulavaa. Syödessäni mietin, miltä mahtaa maistua villan makuinen lammas? Monet tutuista ovat valittaneet, etteivät tykkää lampaasta, koska se maistuu villallta. Kuka laittaa villaa suuhunsa? Olen saanut lammasta suhteellisen harvoin aina viime vuoteen asti. Panun kanssa ollessani olen päässyt lampaan makuun useasti. Panun isä kun laittaa lammasta aika ajoin ja aina se on ollut mielestäni hyvää.

Ruokajuomaksi halusin kerrankin punaviiniä. Tilasin talon punaviiniä ja tarjoilija toi merlot-tyyppistä viiniä. Maistui todella hyvältä liharuuan kanssa. Jälkiruuaksi sain eteeni hasselpähkinä cremé bruleeta. Voi, että siinä meni sitten kieli! Brulee oli päältä rapeaa, mutta sisältä pehmeää. Maussa yhdistyivät hasselpähkinä ja suklaamousse. Olin tunnistavinani myös pienen vivahteen kinuskia. Olo oli illalisen jälkeen hyvä. Ei yhtään liian täynnä! Mikä parasta, huomasin etten kertaakaan ahdistunut koko illallisilla olemisesta. Viime kuukausina yksinään oleminen ja esimerkiksi julkisilla paikoilla oleminen (etenkin jos syödä pitäisi) on tuottanut ongelmia. Lähinnä ahdisusta ja pelkoa. Nyt tuli riemua siitä, että hei, minähän pärjäsin loistavasti eikä syynä ole edes lasillinen punaviiniä! Laitoin asiasta heti tekstiviestiä ystävilleni Juhalla ja Ilkalle. Kummatkin kun ovat hyvin ajan tasalla tämän hetkisestä elämäntilanteestani. Molemmilta tuli onnittelut ja tsemppaukset jatkoon, mistä sain lisäpiristystä.

Laskun loppusumma oli paljon pienempi, mitä Suomessa olisi saanut samanlaisesta illallisesta maksaa. Eniten järkytti veden hinta; 6,50 euroa pullosta! Siis mitäh! En ollut ajatellut yhtään tilatessani, mitä vesi maksaisi. Yleensähän Suomessa siitä veloitetaan 50 senttiä tai euron verran. Huh, täällä Amsterdamissa ei todellakaan suosita veden juomista (ainakaan hotellissa), vaan Heineken taitaa olla se olut, jota eniten litkitään. Muutenkin tuntuu, että alkoholi on suhteessa Suomen hintoihin halvempaa. Maksoihan tuo vesi enemmän kuin punaviinilaski (24cl) jonka join. On näköjään halvempaa humaltua kuin pysyä selvänä! No, en silti aio ryhtyä alkoholia juomaan sen enempää kuin mitä olen yleensäkään tähän asti juonut. Panulta loksahti suu auki, kun kerroin hänelle veden hinnasta. Hän kun oli kauhistellut jo sitä, että oli joutunut lounastaessaan maksamaan vesipullosta 3,50 euroa. Eipä juoda enää syödessämme vettä, otetaankin limsaa kun se tulee halvemmaksi :D Noh, en nyt valittanut ravintolaskua, koska sain sen ikään kuin lahjaksi. Käytin nimittäin rahaa, jota olin saanut isältä. Hän kun keksi antaa minulle viime tapaamisella rahaa. Kuulemma siksi, etten ole vähään aikaan saanut taskurahaa. Heh, en edes ajatellut, että hänen tarvitsisi edes enää sellaista antaa, kun hän ei työttömänä tienaa muutenkaan kovin suuria summia.

Panun tullessa koulutuksesta oli kello jo puolen yön tietämissä. Väsynyt lentäjä oli, ei muuta kuin pisulle, pesulle ja nukkumaan, kehoitin häntä. Ei se sentään niin yksinkertaista ollut. Ensin sain selostaa, mitä olin tehnyt ja kuinka olin pärjännyt. Nyt tuli torstaiyönä keskusteltua, miten hassuksi meni meidän päivän menu. Kaikenlaista sorttia ruokaa tuli syötyä, puolin ja toisin. Panullahan oli bisnesluokassa ihan eri ruoka kuin mitä minulla turistiluokassa. En silti hävinnyt yhtään, kun illalla sain lammasta ja Panu joutui tyytymään leipiin tiukan aikataulun takia eli tasapeli taisi tulla. Meillä on aina tällainen yhteinen keskusteluhetki päivän päätteeksi. Jaetaan kokemuksia ja tuntemuksia päivän tapahtumista. On hauskaa ja ihanaa kuulla, mitä toinen ajattelee ja sitten, kun ollaan sanottu hyvät yöt vaihdetaan vielä pusut ja usein taidetaan nukahtaa käsi kädessä :)

Viime päivät ovat olleet aikamoisia. Vauhtia ja tekemistä on riittänyt niin paljon, ettei tässä ole ollut aikaa mihinkään - edes blogin kirjoittamiseen! Sunnuntaina 14. syyskuuta vietimme Panun kanssa kihlajaisiamme kummivanhempieni kotona Helsingin Vuosaaressa. Olimme kutsuneet paikalle molempien sukulaisia ja ystäviä. Suurin osa ystävistä taisi tulla minun puolelta, Panulla taas sukua oli paikalla enemmän. Ihmekös, kun minun sukua löytyy vähän sieltä sun täältä - valitettavasti ei vaan niinkään Suomesta vaan maailmalta.

 Olimme kattaneet buffetpöydän. Alku- ja pääruokana oli aasialaisia herkkuja; kanakeittoa leivän kera, nuudelisalaattia ja kevätkääryleitä makeahkon chilikastikkeen kera. Jälkiruokapuoli oli taas suomalaista; kauralastuja, kuivamaustekakkuja, pullaa ja täytekakkua. Vieraille tarjosimme alkujuomaksi unkarilaista Törley kuohuviiniä. Siinä oli meillä kippistelemistä. Yhdessä vaiheessa olo jo sitä "eiks tää ikinä lopu" -olo! Noh, olimme päättäneet laittaa juhlien alkamisajan, muttei päättymisaikaa ja ideana oli, että vieraat saivat tulla ja mennä omaan tahtiinsa. Syödä emme ehtineet juurikaan. Ei, ennen kuin joskus illemmalla, jolloin suurin osa vieraista oli jo lähtenyt ja jäljellä olivat lähinnä sukulaiset.

Puheita pidettiin toki, oikein kolme kappaletta putkeen. Kaikki kauniita ja ehdottomasti ikimuistoisia! Puheita kuunnella pääsi sitten itkukin. Ei siinä auttanut muu kuin kesken puheen hakea nenäliina, vaikka viimeiseen asti yritin pidätellä, kun tiesin etten ollut varannut mitään mihin niistä. Noh eipä se näyttänyt muita haittaavan, että kesken virrenveisuun tuleva morsian puikelehti naama punaisena hakemaan nenäliinaa. Jälkeen päin isot halaukset puheidenpitäjille ja kiitokset vielä siihen päälle. Juhlat olivat oikein onnistuneet. Eipä ole vieraat ennen missään juhlissa niin pitkään paikan päällä viihtyneet. Tässähän voisi tulla jo paineita häitten suhteen - mutta eihän me nyt sellaista painetta suotta oteta ;)

Juhlien päätteeksi siivottiin yhdessä nopsaan kamppeet kasaan ja sitten lahjakasojen kanssa autolle ja kotiin. Huh, olipa sunnuntaipäivä! Eikä se päivä siihen päättynyt. Kummallekin oli vielä tekemistä; Panun oli luettava seuraavan päivän lentokoulutuksensa tentteihin ja minä avasin meille annetut paketit. Lueskelin ja näytin saamiamme kortteja ja lahjoja. Saimme kertaheitolla paljon hyödyllisiä lahjoja; lautasia, juomalaseja, veitsiä, aterimia, kattiloita, patalappuja ja vaikka mitä. Pari parisuhdekirjaakin tuli lahjaksi. Niitä onkin syytä sitten lueskella ja kenties niistä saa jotain vinkkejä, millä parisuhdetta pidetään yllä? Tosin me olemme keskustelleet jo pitemmän aikaa niistä keinoista ja tavoista, joista pidämme kiinni, jotta parisuhteemme voisi hyvin. Loppujen lopuksi olemme kumpikin olleet sitä mieltä, että voimme tehdä paljon suhteemme eteen, mutta silti viime kädessä, kaikki on Herran varassa. Ihminen on lopulta pieni, eikä pysty kaikkiin niihin ihmeisiin, joihin Luoja kykenee. Toisaalta se on onnikin. Tietää ettei kaikki ole vain minun tai toisen varassa.

Nyt kun juhlat ovat takana ja lahjat poistettu kääreistä on aika palata niin sanotusti arkeen. Ja mitäs minä teenkään - pyörin pupusivustoilla; puput.net, petsie-sivuston kanit-osio, sky ja niin eespäin. Meillä on ollut Panun kanssa jo pidemmän aikaa hankinnan alla pupu. Vielä ei ole perheenjäsen kotiimme tullut, kun olemme halunneet rauhassa katsella, millaisia kasvattajia Suomenmaasta löytyy ja millaisia pupusia on tarjolla. Sen verran asian eteen olemme tehneet, että pupulle on hankkittuna koti- ja kantohäkki, juomapullo, vessalaatikko ja erinäisiä tarvikkeita. Olen myös hankkinut pupusta kertovan hoito- ja kasvatuskirjan. Samoin kihlajaisissa piti kysellä Erikalta, Panun serkulta vinkkejä pupun kanssa olemiseen. Erikalla kun on ollut pupuja ihan pienestä asti. Tärkein seikka oli - ole paljon pupun kanssa. Noh sitä aionkin tehdä, ja Panu myös :)

Hassua, miten tämä pupuinnostus onkin vienyt meidät mennessään. Ainakin nyt sen verran, mitä voi viedä ilman, että talossa köpöttelee oikea pupu. Onhan Panu oikein hauska pupu, muttei sellainen pehmeäturkkinen, jota voisi olla paijaamassa ja silittelemässä koko ajan. Tähän Panu kyllä sanoisi, että kyllä häntä saa paijata ja silitellä, mutta ehkä sitten syliin ottaminen on pikkasen hankalaa. Luulenpa että kun melkein 70 kiloa tulisi minun syliini, niin alkaa Kinkku olla aika nopsaan vaikeuksissa tai ainakin pakarani. Noh, kai nyt vaan täytyy "tyytyä" silittelemään Panua sen aikaa kun pupua ei ole, mutta en sentään rupea ruokkimaan, saatikka valjaissa ulkoiluttamaan :D

Kynsien laiton päätteeksi sain vierä hierontaa käsilleni ja ai, että teki hyvää! Tämä jos mikä on se syy, miksi minä voisin ryhtyä kosmetologiksi - saa omalla työllään antaa toiselle rentoutumishetken ja nähdä, miten asiakas reagoi saamaansa palveluun. Itse taisin hymyillä melkeinpä typeryksen näköisenä, mutta Sannakin sanoi, että juuri se on se, mikä palkitsee työssä. Asiakkaan tyytyväisyys työn jälkeen ja siihen, miltä hänestä tuntuu, kun hoito on tehty.

Kynnet laitettuna sitä onkin fiksua siirtyä leivontapuuhaan! Kavereiksi siihen puuhaan sain Paulan, Villen ja isoveljeni Mengin. Piti käydä ostanassa vielä muutamat puuttuvat värkit mukaan ennen kuin päädyimme meille. Ihmettelin ohjeita lukiessani, miksi kummassa en saanut niihin menemään 11 kananmunaa. Paula sanoi, että niihin meneekin 9, mutta hän oli kauppalistaan laittanut 11, koska muisti kaupan kennoissa olevan yleensä 12 munaa. No, minä olin ostanut yhden 10 kananmunan kennon ja yhden 6 munan kennon, että saisin varmasti sen luulemani 11 kananmunan määrän. Paula koitti sopertaa jonkinlaisen selityksen, miksi oli laittanut listaan 11 munaa, mutta olin siinä vaiheessa vain tikahtua nauruun, että se "hyvä" selitys meni ihan ohi. Paula oli kuulemma ihmetellyt, miksi olin ottanut kaksi kananmunapakkausta, jos yhdesä oli jo se tarvittama määrä munia...Niin miksihän minä otin ne kaksi kennoa mukaani...

No, eipä ollut munatonta menoa ollenkaan tämä leivontapuuhamme. Teimme alkuun kauralastuja ja ne onnistuivat hyvin. Vaikeinta koko touhussa oli keksien paistaminen. Paistoajaksi oli ohjeessa sanottu 8 minuuttia. Ensi alkuun se toimikin. Sitten Strömbergin ikivanha (varmaan 60-luvulta oleva!) uuni päätti, ettei se 8 minuuttia olekaan tarpeeksi. Oli laitettava 8,30 min...9.00 min...8.45 min...ja lopulta taas 8 minuuttia! Yhden pellillisen ehdin kärventää vahingossa, kun laitoin kännykkään ajastuksen väärin. Pitäisi olla kunnon munakello, niin ehkei sitä sekoittaisi tumpelosormillaan aikoja :D
Onneksi kärventyneet keksit löysivät onnellisen lopun - Villen vatsassa. Hän kun kuulemma tykkää kauheasti kärähtäneistä. No, en minä alkanut siinä vaiheessa mesoamaan EU:n määräämästä karsinogeeni vai mikä lie keeni-määrästä. Hyvä kun jollekin kelpasi :D Isoveljeni taas piti keksiä hassun makuisena. No onkos mikään ihmekään, jos on koko ikänsä asunut Kambodzhassa ja syönyt pääosin aasialaista ruokaa. Kai siinä ruokavaliossa kaurakeksit maistuvat sangen kummalliselta.

Pojat läksivät loppujen lopuksi Emman museoon. Ihan hyvä niin. Ei kaksion keittiiöön olisi kahta kokkia enempää mahtunutkaan. Hyvä kun sinne joskus mahtuu yksi kokki hääräilemään. Teimme Paulan kanssa lastuja ohjeitten mukaan mutta kaksinkertaisena. Kun taikina loppui, päätin vielä tehdä yhden satsin lisää. Sekin taikinamäärä kaksinkertaisena. Paula ehti sekoittaa taikinan, sitten hänen oli jo lähdettävä - Viking Mariella kun jättää satamaan itkemään jollei ajoissa ole paikalla. Pojat läksivät samaa matkaa. Sitten tuli hiljaista. Oli vain minä, taikina ja kuuma uuni.

Hiljaisuus kävi sen verran korville, että laitoin telkkarin päälle ja selailin kanavia. Kun ei livepelit innostaneet eikä Voicen tarjoama musiikki, annoin Yle ykkösen jäädä päälle. Kappas vain, mitä sieltä tulikaan, alkamassa oli eduskunnan kyselytunti! No, mikäs siinä. Paistoin kauralastuja ja kuuntelin, miten politiikassa toimitaan. Ainakin kaikki kansanedustajat ovat oppineet sen, miten aloitetaan puhe; "Arvoisa puhemies...." Sitten vaan kysymys, joka on esitettävä minuutin kuluessa. Sitten Niinistön Sauli sanoo, kuka tai ketkä kysymykseen vastaavat. Hallituksen ministeri vastaa ja kenties saa lisäkysymyksen ja sitä rataa jatketaan.
Tänään kuuma peruna oli metsäteollisuuden tilanne. Kajaanilla menee huonosti. Imatralla menee huonosti. Oppositio Urpilaisen johdolla haukkuu hallituksen pystyyn ja hallitus vastaa, miten parhaiten taitaa. Sitten puhutaan, miten kuntien rakennemuutos voi pahimmillaan aiheuttaa ja on jo joillekin aiheuttanut. Varkaudella menee huonosti. Lestijärvellä menee huonosti. Sitten taas sama kaava. Opposition mielestä olemme hukassa ja hallitus katsoo, että hukka on kohta hukassa, kunhan hallitus on tehnyt tehtävänsä.

Kyselytunnin aikana ei tunnuttu edistyvän mihinkään - tosin meillä kauralastut tulivat valmiiksi viimeistä taikinatippaa myöten ja Korhosen hiillostaessa Pekkarista, minä sentään sain vatkattua munat ja sokerit vaahdoiksi. Kauralastujen jälkeen oli näet vuorossa maustekakun teko. En uskaltanut käyttää kummeilta tuotua kanelia. Parasta ennen päiväys kun oli vuonna 2001. Tuskin se nyt niin pahaksi oli mennyt, väri ja haju näyttivät olevan kunnossa, mutta ajattelin etten viitsi kihlajaisjuhlassa tarjota vieraille matkalippua vessaan ja pyttyä halaamaan.

Tein ensimmäistä kertaa elämässäni maustekakkua ja kappas, se onnistui! Vielä sormet ristissä piti lausua se kuuluisa; "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku" ja plops kakkuvuoka toisinpäin ja tulihan sieltä hyvä kakku, onneksi! Huomenna vielä toinen kakku, niin sitten on juhlaväelle herkut minun osaltani leivottu. Tosin, mistä sitä tietää jos vaikka tuo leivontainnostus iskisi. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun innostun jostakin harratuksesta. Sitähän se elämä on. Innostus ja lopahdus tai sitten iänikuinen harrastus.