Viime päivät ovat olleet aikamoisia. Vauhtia ja tekemistä on riittänyt niin paljon, ettei tässä ole ollut aikaa mihinkään - edes blogin kirjoittamiseen! Sunnuntaina 14. syyskuuta vietimme Panun kanssa kihlajaisiamme kummivanhempieni kotona Helsingin Vuosaaressa. Olimme kutsuneet paikalle molempien sukulaisia ja ystäviä. Suurin osa ystävistä taisi tulla minun puolelta, Panulla taas sukua oli paikalla enemmän. Ihmekös, kun minun sukua löytyy vähän sieltä sun täältä - valitettavasti ei vaan niinkään Suomesta vaan maailmalta.

 Olimme kattaneet buffetpöydän. Alku- ja pääruokana oli aasialaisia herkkuja; kanakeittoa leivän kera, nuudelisalaattia ja kevätkääryleitä makeahkon chilikastikkeen kera. Jälkiruokapuoli oli taas suomalaista; kauralastuja, kuivamaustekakkuja, pullaa ja täytekakkua. Vieraille tarjosimme alkujuomaksi unkarilaista Törley kuohuviiniä. Siinä oli meillä kippistelemistä. Yhdessä vaiheessa olo jo sitä "eiks tää ikinä lopu" -olo! Noh, olimme päättäneet laittaa juhlien alkamisajan, muttei päättymisaikaa ja ideana oli, että vieraat saivat tulla ja mennä omaan tahtiinsa. Syödä emme ehtineet juurikaan. Ei, ennen kuin joskus illemmalla, jolloin suurin osa vieraista oli jo lähtenyt ja jäljellä olivat lähinnä sukulaiset.

Puheita pidettiin toki, oikein kolme kappaletta putkeen. Kaikki kauniita ja ehdottomasti ikimuistoisia! Puheita kuunnella pääsi sitten itkukin. Ei siinä auttanut muu kuin kesken puheen hakea nenäliina, vaikka viimeiseen asti yritin pidätellä, kun tiesin etten ollut varannut mitään mihin niistä. Noh eipä se näyttänyt muita haittaavan, että kesken virrenveisuun tuleva morsian puikelehti naama punaisena hakemaan nenäliinaa. Jälkeen päin isot halaukset puheidenpitäjille ja kiitokset vielä siihen päälle. Juhlat olivat oikein onnistuneet. Eipä ole vieraat ennen missään juhlissa niin pitkään paikan päällä viihtyneet. Tässähän voisi tulla jo paineita häitten suhteen - mutta eihän me nyt sellaista painetta suotta oteta ;)

Juhlien päätteeksi siivottiin yhdessä nopsaan kamppeet kasaan ja sitten lahjakasojen kanssa autolle ja kotiin. Huh, olipa sunnuntaipäivä! Eikä se päivä siihen päättynyt. Kummallekin oli vielä tekemistä; Panun oli luettava seuraavan päivän lentokoulutuksensa tentteihin ja minä avasin meille annetut paketit. Lueskelin ja näytin saamiamme kortteja ja lahjoja. Saimme kertaheitolla paljon hyödyllisiä lahjoja; lautasia, juomalaseja, veitsiä, aterimia, kattiloita, patalappuja ja vaikka mitä. Pari parisuhdekirjaakin tuli lahjaksi. Niitä onkin syytä sitten lueskella ja kenties niistä saa jotain vinkkejä, millä parisuhdetta pidetään yllä? Tosin me olemme keskustelleet jo pitemmän aikaa niistä keinoista ja tavoista, joista pidämme kiinni, jotta parisuhteemme voisi hyvin. Loppujen lopuksi olemme kumpikin olleet sitä mieltä, että voimme tehdä paljon suhteemme eteen, mutta silti viime kädessä, kaikki on Herran varassa. Ihminen on lopulta pieni, eikä pysty kaikkiin niihin ihmeisiin, joihin Luoja kykenee. Toisaalta se on onnikin. Tietää ettei kaikki ole vain minun tai toisen varassa.

Nyt kun juhlat ovat takana ja lahjat poistettu kääreistä on aika palata niin sanotusti arkeen. Ja mitäs minä teenkään - pyörin pupusivustoilla; puput.net, petsie-sivuston kanit-osio, sky ja niin eespäin. Meillä on ollut Panun kanssa jo pidemmän aikaa hankinnan alla pupu. Vielä ei ole perheenjäsen kotiimme tullut, kun olemme halunneet rauhassa katsella, millaisia kasvattajia Suomenmaasta löytyy ja millaisia pupusia on tarjolla. Sen verran asian eteen olemme tehneet, että pupulle on hankkittuna koti- ja kantohäkki, juomapullo, vessalaatikko ja erinäisiä tarvikkeita. Olen myös hankkinut pupusta kertovan hoito- ja kasvatuskirjan. Samoin kihlajaisissa piti kysellä Erikalta, Panun serkulta vinkkejä pupun kanssa olemiseen. Erikalla kun on ollut pupuja ihan pienestä asti. Tärkein seikka oli - ole paljon pupun kanssa. Noh sitä aionkin tehdä, ja Panu myös :)

Hassua, miten tämä pupuinnostus onkin vienyt meidät mennessään. Ainakin nyt sen verran, mitä voi viedä ilman, että talossa köpöttelee oikea pupu. Onhan Panu oikein hauska pupu, muttei sellainen pehmeäturkkinen, jota voisi olla paijaamassa ja silittelemässä koko ajan. Tähän Panu kyllä sanoisi, että kyllä häntä saa paijata ja silitellä, mutta ehkä sitten syliin ottaminen on pikkasen hankalaa. Luulenpa että kun melkein 70 kiloa tulisi minun syliini, niin alkaa Kinkku olla aika nopsaan vaikeuksissa tai ainakin pakarani. Noh, kai nyt vaan täytyy "tyytyä" silittelemään Panua sen aikaa kun pupua ei ole, mutta en sentään rupea ruokkimaan, saatikka valjaissa ulkoiluttamaan :D