No nyt olen sitten aloittanut tämän kuuluisan bloggaamisen, josta on niin paljon puhuttu. Ennen kuin aloin bloggaamisen katselin vähän, millaisia blogeja oikeastaan löytyykään. Googlaamalla löytyi liuta kaiken maailman vihreitten ja demareitten ynnä muitten Kuntavaaleissa menestystä haluavien vaaliblogeja oli pilvin pimein. Eksyi joukkoon toki pari ihan tavallista blogia. Juuri näitä niin sanotusti tavallisten tallaajien elämästä kertovia tarinoita. Muutamaa lukiessani on mielessäni ajatus, että hekin tahtovat jakaa ajatuksiaan muille, kuten minä. Onneksi siihen on tässä maassa jokaisella oikeus, kun vaan pitää mielessä sen, ettei riko kirjoituksillaan lakia.

Sitten asiaan, josta otsikkoni puhuu. Mistä tulee Kinkkuliini? Kenties joku jo mietti, onko se Kieng menny taas ihan höppänäksi vai mitähän se on taas keksinyt. Tai sitten jotkut tietävät jo oikean vastauksenkin. Minun piti keksiä blogilleni sopiva etuliite, johon lisätään palvelutarjoajan nimi perään. Yhtäkkiä tuntui, että mahdollisuuksia on niin paljon, että tässä tulee ihan runsauden ähky. Mikä olisi sellainen, että kaikki takuulla muistaisivat?

Hetken ajattelin, että jospa laittaisin jotain pupuihin liittyvää tai lempikukkanen. Noh, ei mikään oikein iskenyt mieleeni. Sitten mieleeni tuli: isoveljeni Leng vääntämässä naurua, siskojeni Sei Whan ja Raman ilmeet, kun hihitän katketakseni niin ja pikkuveljeni eka lausahdus kun soitan hänelle. Tulipa eteeni vielä kuva ystäväni Karrin äidistä, Tainasta. Siinä se oli; Kinkkuliini! Lempinimenihän on Kinkku. Sikäli kun sitä suostuu käyttämään. Isoveljeni teki siitä perheemme suosikkisanan kun olin ala-asteella ja Taina väänsi sen oikein söpöistä söpöimmäksi; Kinkkuliini!

Yksi hauskimmista Kinkkuhetkistä olen viettänyt joulupäivänä vuonna 2005 ollessani Kauppien luona joulupäivällisellä. Antti tokaisi Karrille, että haepas se kinkku pöytään. Siihen minä vaan naureskellen sanoin, että mitä turhaan, olenhan minä tässä. Karri teki eleen nostaakseen minut pöytään. Taina rupesi hihittämään, samoin me muut. Antille taisi asia auteta vasta vähän ajan päästä, kun me emme naurultamme kyenneet ensin ollenkaan selittämään, mikä oli oikeastaan niin hauskaa. Silloin sain lisatavut Kinkun perään ja minusta tuli Kaupeilla Kinkkuliini. Pitihän sitä nyt erottaa, kumpaa kinkkua halutaan.

Panu kutsuu minua monilla eri nimityksillä (ihan söpöillä sellaisilla) mutta jos puhutaan tästä lempinimestäni niin usein pelkästään Kinkuksi. Viime aikoina siinä määrin, että Suomessa käymässä oleva isoveljeni Meng luuli, että hän tarvitsee kaupasta kinkkua leivän päälle ja muistuttaa siitä jatkuvalla syötöllä. Oli siinä veljellä hiukan ihmettelemistä, kun selitin että Panu se vaan kutsuu minua. "Häh, siis voiko Suomessa kutsua toista Kinkuksi, possuksi?!" Veli suorastaan riemastui suomalaisten vapaasta mahdollisuudesta antaa hassuja lempinimiä toisilleen ja sanoa se kenties vielä julkisella paikalla ilman että kukaan pidättää ketään. Niinpä... Näytin hänelle tuon mäkkärin "Syökää kanaa"-mainoksen netin kautta, ja hän oli tukehtua nauruunsa. Sanoi vielä, että kai minä menin mainoskampanjan aikaan ulos heiluttelemaan plakaattia sukulaisteni tueksi....

Lempinimet ovat sikäli hassuja, että jotkut kestävät vain vähän aikaa ja joistakin muodostuu elinikäinen kumppani. Niin hyvässä kuin pahassa. Jollekin voi tuntua suorastaan raivostuttavalta, jos tuttava huutaa sen väenpaljouden keskellä. Minusta on vaan hauskaa, kun joku sanoo Kinkku, jos näkee minut kaupungilla. Tulee kivan kotoisa olo. Ihmiset ehkä katsovat kyllä vähän hassusti, mutta katsokoot. Eiku Kinkuttelemaan!